got something to say..

Heippa,

Tässä oon miettinyt, miten tai milloin kirjoittelisin tänne ja mitä sitten ylipäätänsä kirjoittaisin. Tiedättekö sellaista tunnetta, kun olette innoissanne jostain jutusta, mutta yhtäkkiä kaikki kääntyy päinvastoin ja koko jutusta tulee ns. epämiellyttävä? Perustin vartavasten tämän blogin sen takia, että kirjoittelisin treenaamisestani ja omasta elämästäni muutenkin...mutta nyt asiat ovat hieman erillain, miten ne olivat. Tiedän, että kun kirjoitan tästä aiheesta, se jakaa mielipiteitä moneen eri kanttiin, varsinkin fitness- harrastajien keskuudessa, mutta toivon, että te jotka luette tämän olette avarakatseisia..

Eli minä olin siis valmennuksessa viime syksystä kesän loppuun asti. Sanottaisiinko niin, että eka puolivuotta oli valmennuksen 'kulta-aikaa', kävin salilla rennosti ja mieleni oli hyvä, Kun sitten huomasin, että olenkin aika lahjakas tässä lajissa ja kehityin kovaa vauhtia, tuli treenaamisesta ja syömisen täsmällisyydestä minulle todella raskas taakka. Sain paljon positiivisia kommentteja muutoksestani ja ajattelin, että pakkohan minun on nyt sitten tehdä tätä ja näyttää mihin pystyn. Halusin vaan olla paras ja tehdä kaiken niin täydellisesti kuin olla ja voi. Noudatin kaikkia ohjeita liian syvällisesti ja tuntui, että sain lisää paineita kaikkialta. Jos ruokailuni tai treeniaikani myöhästyi hetken olin jo aivan paniikissa. Paineet olivat kovat. Halusin vaan onnistua, mutta aivoni tuntuivat kuin ne kohta räjähtäisivät siihen kaikkeen.

Kesällä sitten en enään oikeen nukkunutkaan, kun stressasin tulevia treenejä ja kaikkea mahdollista...aloin myös kritisoimaan omaa kroppaani, vaikka monet sanoivat miten kovassa kunnossa olen ja niin olinkin. En vain tuntenut itseäni itsekseni enään. Vähän kuin olisin ollut jonkun muun kropassa. Se alkoi ahdistamaan minua. Olin myös todella väsynyt, en ollut levännyt koko vuotena paljoakaan. Olisin varmasti tarvinnut enemmän lepoa, mutta ajateltiin, että kyllä tässä eteenpäin vaan mennään. Kunnes vielä kesällä tapahtui vähän kaikenlaista ja oma pääni oli ihan sekaisin. Olin niin kriittinen ja ahdistunut etten jaksanut enään. En jaksanut mitata joka pienintäkin grammaa ruokaa tai syödä niin paljon kuin olisi tarvinnut, olin kyllästynyt siihen kaikkeen. Sitten ei tehnytkään mieli syödä enään. Tilanne meni siis vähän niinkuin toisesta laidasta toiseen.


Huomasin, että olin tehnyt fitneksestä minulle uuden tavan sairastaa syömishäiriötä.


Minä tiesin, lääkärini tiesi, äitini tiesi, että aloittaessani valmennuksessa se olisi tapa korvata anorektinen ajattelu. Siitä jopa kehkeytyy erilaisia syömisiin liittyviä ongelmia, kuten ollaan nähty sekin, öhöm. Viime syksynä se vain tuntui oikealta ja niin se hetken olikin. Se oli yksi vaihe minkä kokeilin ja kävin läpi. Se oli pelastus siinä kohdassa. Ajattelen niin. En silti kiellä sitä, elleikö monet ole saaneet elämäänsä hollilleen fitneksen avulla, sain minäkin, hetkeksi. Minulle itselleni se ei vaan vaikuta normaalilta enään.

Nykyään silti minulla on yhä aika vaikeaa. En ole valmennuksessa enään. Ja oikeastaan, olen paljon onnellisempi tällä hetkellä. Olen kokoajan saamassa enemmän irti itsestäni. Yritän saada omassa elämässäni palaset kohdalleen. Olen muuttunut aikalailla, kuten sen varmaan huomaakin, mutta tämä on taas yksi vaihe. Tuntuu siltä, että olen taas askeleen oikeassa suunnassa, tavallaan! Mulla on vaan kestänyt hieman kauemmin ymmärtää mitä todella tarvitsen. Kuten The fault in our starts- henkilö Augustus Waters sanoo; "I'm on a rollercoaster that only goes up."

Nykyään teen paljon erilaisia juttuja, olen vapautunut. Valmis kantamaan vastuuta ja nauttimaan elämän lahjasta. Jos vaikka tällä kertaa onnistuisin parhaiten. <3

Mitä silloiseen elääntyyliini tuli, en tosiaan haluaisi sitä enään takaisin. En aio enään ikinä esim. punnita ruokiani. Kuten ravitsemusterapeuttinikin sanoi, ettei se voi olla normaalia, että punnitsee ja miettii jokaisen suupalan minkä suuhunsa laittaa ja mitä se tarkalleen sisältää grammaa myöten. Kyllä terveellisesti voi syödä ilman, että tekee siitä niin ison ja prosentiaalisen merkityksen. Kuten siis monesti sanottu..missä menee se kultainen keskitie?

Minulle tuli myös fiilis, että ihmiset tietävät ja tulkitsevat, tuomitsevat minut ihmisenä sen takia mitä harrastan..."Ai sinähän olet se, joka treenaa aivan hulluna!", "Miten treenit sujuu?!", "Millaista on olla valmennuksessa?" "Paljonko valmennus maksaa?"...sain kuulla ensimmäisenä ihmisen tavatessani esimerkiksi näitä kysymyksiä. Tuntuu, että fitnestä harrastavilla on se juttu, että ihmiset ihailee sinua, koska kireä perse ja niin....elämässä tärkeintä, vai onko? Pitävätkö ihmiset sinusta vain sen takia?

Kieltäydyin usein myös ystävien pyynnöstä mennä johonkin juhliin tai syömään jonnekkin, koska minulla oli sali,sali,sali ja minulla oli omat ruokani ja ajoitukseni, kiittimoi. En halua enään sellaista..JUU mä TIEDÄN, että tästä aletaan väittämään, että kyllä olisit voinut mennä syömään ja siirtää salia jnejne mutta ei, ei minulla. Se elämäntyyli oli jo niiin syvällä mun hankalien aivojen sopukassa.

Joten....

Olen kokenut niin paljon tässä 6 vuoden aikana, ollut pohjalla, noussut sieltä, ollut taas tosi pohjalla jne..fyysisesti ja henkisesti olen käynyt läpi rankkoja nuoruusvuosia. Kaiken tämän jälkeen ymmärrän, että haluan elää vain normaalia elämää ja nauttia siitä niiiin monella eri tavalla miten suinkin vaan voin, keksin ja kerkiän. Haluan itse päättää mitä syön ja miten, milloin menen urheilemaan, miten urheilen ja nauttia siitä. En halua tehdä mistään asiasta itselleni niin suurta, että se menee äärimmäisyyksiin ja kadun sitä myöhemmin. Haluan vaan normaalia elämää, jota meidän kaikkien pitäisi mielestäni elää, omalla tavallaan. Mutta kokeilla saa ihan mitä lystää ja pitääkin!! (En silti todellakaan suosittele kokeilemaan esim. anorektikkona olemista :P), mutta siis erilaisia tapoja, liikuntamuotoja yms...elämä on liian lyhyt elämään kaavoihin kangistuneena.

En halua painaa fitness- elämää lyttyyn niin sanotusti, mutta kerroin ja avauduin vaan omista kokemuksistani ja tunteistani. Te, jotka todellakin nautitte siitä elämäntyylistä ja kaavoista ym. olen iloinen puolestanne, että olette löytäneet sen oman keskitien ja polun jota kuljette! Onhan fitness monella tapaa hyvin palkitsevaa myös, en sitäkään kiellä, en en. Mutta nauttikaa siitä ja tehkää sitä mikä tuntuu oikealta ja hyvältä. :) <3

peace&lovee,
 Maija